03 Apr Mikko Säntti

Elettiin 70-luvun alkua. Olin pyöräilemässä kylillä, ikää minulla oli noin 12 vuotta. Kun olin tulossa kotiin koivukujaamme pitkin, kuulin hätähuutoa kotoa päin. Matkaa oli jäljellä noin 450 metriä, kujamme pituus oli noin 1000 metriä. Kiihdytin pyörällä niin paljon kuin ketjuissa oli varaa, ja pyörä lensi rähmälleen pihaan. Karjakeittiön ovi oli auki. Veli, 4 vuotta, oli pudonnut vesialtaaseen, joka oli kanttiinsa toista metriä ja johon vesi valui jatkuvana virtana. Siitä otettiin eläimille vesi sekä kuuma vesi pataan.
Veli piti kaksin käsin betonialtaan reunasta kiinni, nenänpää juuri ja juuri enää pinnalla. Hän oli hakenut leikkeihinsä vettä altaasta kiiveten “tonkan” päälle ja horjahtaen siitä altaan puolelle. Sain hänet ylös. Muu väki oli myös tullut sisätiloista metelin herättäminä katsomaan, mitä oli sattunut. Talossa radio oli liian lujalla ja kaikki ovet kiinni, eivätkä avunhuudot olleet kantautuneet sisätiloihin.
Monesti tapahtumaa on muisteltu ja siitä opimme, että aina pitää paimentaa mitä lapsemme tekee. Aina voi sattua mitä vaan.