Turvallinen lapsuus. Aina oli leikkikavereita naapurissa, omien sisarusten lisäksi. Paras paikka oli mummola. Siellä ei tarvinnut pelätä edes ukkosta. Paappa istui ikkunan ääressä ja seurasi ettei tule tuhoja. Mumma istui keinutuolissa ja kutoi. Se turvallisuus ja läheisyys on kantanut koko elämän, jopa ammatinvalintaani, Elämä kuljetti koulujen kautta maailmalle. Nyt eläkeläisenä ja itse mummana, Kurikka on alkanut kiinnostaa, josko joskus…..
 

Paljon riittää muistoja Kurikasta, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Esimerkiksi Luovankylässä Likolahden uimakoulu kesäisin. Siellä opin uimaan ja sukeltamaan. Välillä leikittiin isolla nurmikkoalueella. Uimakoulussa käytiin monena vuonna ja uimamaisterin tutkintoon piti hypätä 5 metriä eli sillalta. Itse en hallahousuna hypännyt edes kolmesta metristä, joten kandikin jäi suorittamatta. Kivaa oli silti.

 
Loukajanvuorella oli kiva kiipeillä kesällä ja talvella sai huimat laskut suksilla tai liukulaudalla.
Mamman luo Salonkylään pyöräilin korpikujan kautta. Sieltä haettiin kannulla maitoa ja monesti jäin yöksikin. Talvella pääsi veljen mopon kyydissä hankikantoa pitkin suoraan peltojen yli. Talvisin luisteltiin jäätyneissä saviprunneissa.

 
Aku Ankka -mies eli lehtimyyjä kiersi talosta taloon ja taas jatkettiin tilausta.
Tietystii välillä piti perata kukkatarhoja ja mansikkamaata, mutta melko huolettoman lapsuuden sain viettää.
 

Olen viettänyt lapsuudesta varhaisaikuisuuteen elämäni Kurikassa. Nyt ison kaupungin hulinaan muuttaneena huomaan kaipaavani laakeutta, metsää ja luontoa. Kurikassa nämä ovat kivenheiton päässä.

 
Muistan kun kahdeksan vuotiaana patikoimme isäni kanssa Pikku-Lehtivuoren laavulle yöksi. Matka taisi olla vajaa kymmenen kilometriä, mutta olin kovin uupunut. Luonto, lämmin nuotio ja makkara toivat kuitenkin hyvän mielen ja ennen kaikkea rakkaan muiston.
 

Muistan huhtikuisen illan Jurvan Säläisjärvellä 7 vuotta sitten. Ensitapaaminen tulevan mieheni kanssa, västäräkki käveli sulamaisillaan olevan järven jäällä. Kävelimme metsäpolkua pitkin. Ilmassa oli jännitystä ja kevään tuntua.
 

On asia, jota jäin Jurvasta erityisesti kaipaamaan. Hitaat aamukahvit pellon reunalla istuen. Vain minä ja aamu. Ja koira. Aurinko lämmittää pellon takaa ja aika pysähtyy. Kahvi loppuu. Haen lisää.
 

Poikani syntyi lokakuun alkupäivinä. Joka oli ja on edelleen ikimuistoinen päivä. Kurikassa silloin ilta yössä kova ukonilma.
 

Maaliskuu, vuosi 1988. Lakeuden moottorikelkkailijat valmistelivat suurta Moottorikelkkasafaria Kurikkaan. Talkoohenki oli mahtava ja reitit suunniteltiin hyvin, kaikki halusivat vauhtia. Reitit kulkivat väliä Niinistö-Jurva-Jalasjärvi-Kauhajoki.
 
Ilman kommeluksiakaan ei selvitty: kaveri Keski-Suomesta lähti vauhrikkaasti matkaan ennen safarin puoltaväliä ja puu hyppäsi eteen – matka katkesi siihen. Onneksi oli ensiapureki, jossa kaveri sai miettiä mistä puu tuli. Safari oli yksi Suomen parhaita ja se sai kiitosta monelta taholta. Nyt voi muistella kun lunta ei ole. Tästä safarista on myös video.
 

Mieleenpainuvimpia hetkiä Kurikasta edustaa muistoissani, kun Jyllinkosken sähkölaitosmuseon, lähes satavuotias laivamoottori vanhus, hörskähti käymään vuosikymmenien unien jälkeen. Paljon muutakin mielenkiintoista koettavaa löytyy Jyllinkosken notkosta.

 

Parhaimmat muistot kuitenkin liittyvät mummolaan, Kurikan Panttilaan, seitsemänkymmentä luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Mumma ja Paappa (Sanna ja Jaska) pitivät pienenpientä kioskia, Nopankyläntien varressa, vastapuolella, nyt jo metsittynyttä urheilukenttää. Limunaatia, jäätelöä, pilsneriä ja karkkia. Kioskissa oli oma, tuoksunsa, jota en ole sittemmin missään muualla kohdannut. Harmittaa, ettei tuosta pienestä keltaisesta kioskista ole yhtään kuvaa. Jos joltain löytyy, niin lisätkää.
 

Asuin Kurikassa nuoruuteni. Muutettuani opiskelemaan tapasin nykyisen puolisoni. Kun vein hänet ensi kertaa Kurikkaan vanhempieni luo käymään, halusin tietenkin näyttää hänelle kaikki paikkakunnan oleellisimmat nähtävyydet. En kuitenkaan itsekään ole varsinaisesti alkuperäinen kurikkalainen, joten paikallistuntemukseni ei riittänyt paikantamaan Kusikiveä pusikon peitosta. Pettymys olikin meillä molemmilla suuri, kun etukäteen hehkuttamaani nähtävyyttä ei löytynytkään. Onneksi hän ei kuitenkaan siitä säikähtänyt ja yhteiselomme jatkuu yhä, vaikka ensi vierailusta Kurikkaan on kulunut jo pian 10 vuotta.
 

KOSKENOJAN TILA | TAMMIKUU 2017

Anne yrittää maatilalla

Kurikan kaupungin yritysasiamies hyppää vuoden 2017 aikana konkreettisesti yrittäjän saappaisiin. Anne yrittää –tempauksen ideana on, että yritysasiamies tekee yrittäjän kanssa yhdessä töitä päivän ajan ja oppimista tapahtuu puolin ja toisin.

 

Kello soi neljältä ja herään välittömästi. Kimpsut kasaan ja kohti Jalasjärven Luopajärveä. Navigaattori näyttää 26 kilometriä ja taivas on pilvetön, täynnä tähtiä. Ensimmäinen Anne yrittää -päivä jännittää.

 

Koskenojan tilan yrittäjä Liisa Vuorela odottaa pirteänä ja toivottaa tervetulleeksi. Tila on Liisan miehen Juhan kotitila, jossa Liisa on vaikuttanut vuodesta 1994 lähtien. Perheeseen kuuluvat Liisan ja Juhan lapset, 14-vuotias Matleena ja 16-vuotias Santeri. Arkeen kuuluu myös tiiviisti naapuri, yhteistyökumppani Jari Pentinmäki ja hänen 15-vuotias poikansa Sameli. Tilan töitä tekevät myös Tommi Valkama ja Vesa Hietala, molemmat oman kylän miehiä.

 

Ja sitten asiaan: haalarit niskaan ja oikean kokoiset saappaat jalkaan. JP-Kunnallissanomien Terhi Rintala on tullut tekemään juttua lehteen, joten kolmen naisin voimin siirrymme juottamaan vasikoita. Terhi kysyy, onko maatalous minulle tuttua. Lasketaanko vasikan silittely tädin tilalla lapsuudessa, siellä samassa paikassa, jossa serkun kanssa nimesimme villikissoja kirosanoin? Vastaan, että tavallaan on, mutta ei sitten kuitenkaan. Puolitoista tuntia menee siivillä, söpöjä vasikoita juottaessa ja kuivikkeita heitellessä. Tässä vaiheessa muistan senkin, että nuorena kuvailin isälleni, että “onko meillä sitä haravan näköistä lapiota?”. Hymyillen pakotan itseni muistamaan, että kyseessä on talikko.

 

Jatkamme aamua ison navetan puolella. Liisa kertoo tilan tarinaa ja neuvoo talon tavoille. Välillä otan harppauksella sivuaskeleen, etten ole tiellä. Lehmät ovat leppoisia, ja varsinkin Kuula-niminen kaunokainen hakeutuu lähelle. Pikkuhiljaa rohkaistun kyselemään samoja asioita uudelleen, kunnes ymmärrän. Mikä onkaan umpilehmä? Miksi tuo on yksinään tuossa erottelukarsinassa? Ketä olikaan tuolla puolen ruokintapöytää? Aamiaiseen mennessä olen saanut vastauksia kysymyksiin, takakierto on lypsetty ja parret siivottu. Mahtava tunne, kun voin olla jotenkin avuksi!

 

Päivän työt jatkuvat ja aika kuluu kuin siivillä. Lypsyrobotit Harri, Jaakko, Simo ja Jorma pestään päivittäin ja käytäviä huuhdellaan pitkin päivää. Siisteyteen kiinnitetään jatkuvasti huomiota. Ennen Juhan kattamaa lounasta Liisa näyttää koneelta robotin T4C -ohjelmaa, josta löytyy kaikki mahdollinen tieto: tuotetun maidon määrät, ohikulut, lypsymäärät, nimet ja numerot, siemennykset, poikkeavuudet… muokattavien raporttien myötä saatavaa tietoa voi hyödyntää miten kukin tila parhaakseen näkee. Saatavilla olevista raporteista huolimatta selvästi tärkein työkalu on vaisto ja tarkkailu. Tilalla on noin 200 lehmää ja vuonna 2016 tilan jokainen lehmä tuotti keskimäärin 11 200 kilogrammaa maitoa, joten kyseessä on merkittävän kokoinen tila.

 

Pitkin päivää koen suurta onnistumisen tunnetta siitä, että tämä on juuri oikea tapa päästä sisälle yrityksiin ja oppia uutta. Seuraan innolla Liisan tapaa työskennellä ja kuuntelen herkällä korvalla yrittäjän arkea –puheista saan käsityksen investointien mittavuudesta, yhteistyön tärkeydestä ja laaja-alaisesta osaamisesta. Päivän kokemuksen perusteella minun silmissäni maatilayrittäjä on samaan aikaan teknologia-asiantuntija, eläinlääkäri, talousnero, EU-byrokratian osaaja, siivooja, työnantaja, kokki, verkostoituja ja vanhempi. Ja laulaja, siitä Liisa tykkää!

 

Tilalla näkyy lean-ajattelu: tavaroilla on tietyt omat paikkansa ja asioilla on selkeät rutiinit. Puhumme päivän aikana myös tulevasta Maito-Kurikka –hankkeesta, jossa maitotilat kehittävät johtamisvalmiuksiaan. Aihe on ajankohtainen, sillä onhan Kurikka on maidontuotannoltaan Etelä-Pohjanmaan suurin maatalouspitäjä ja yksi suurimmista myös valtakunnallisesti.

 

Päivän aikana lauseissa vilisee usein yhteistyö ja tukiverkosto. Liisa ja Juha tekevät tiiviisti yhteistyötä muun muassa Jukka ja Pauliina Mettälän, Jari ja Tuula Pentinmäen sekä Sofia ja Marko Heikkilän kanssa. Muut tilalliset ovat tärkeitä linkkejä arjessa, mutta myös vapaa-aikaa vietetään yhdessä – milloin opintomatkoilla, milloin Provinssissa. Kiitosta saa myös lomituspalvelut, jonka hyvät ja luotettavat lomittajat ovat korvaamaton apu tilallisille.

 

Päivän päätteeksi mieleen nousee väistämättä selkeä ajatus siitä, että täällä tilalla kukaan ei ole “vain töissä”. Liisa, Juha ja työntekijät istuvat saman pöydän ääressä aamiaisella, lounaalla ja päiväkahvilla. Samassa pöydässä murehditaan välillä​ Trumpia, välillä taas naureskellaan lasten tempauksille. Minun silmissäni se on sellaista ennen vanhaan -yhteisöllisyyttä, jota soisi tänä päivänä näkevän enemmänkin. Minuun tekee myös vaikutuksen isäntäperheen tahto avata ovet kiinnostuneille. Tila ottaa vastaan erilaisia ryhmiä tutustumaan nykyaikaiseen maidontuotantoon, jotka luovat erityisesti lapsille läpielämän kestäviä muistoja. Vierailijoita varten on rakennettu oma ylätasanne, josta on näkymät koko navettaan. 

 

Iltapäivällä istumme vielä kerran saman pöydän ääreen. Annan Liisalle ja Juhalle diplomin kiitoksena avoimuudesta ja yrittäjäasenteesta, kun ottivat minut lämpimästi vastaan oppimaan uutta. Lupaan tulla uudelleen, ehkäpä jo kesällä tuomaan veljenpoikaa vasikanjuottohommiin. Kotimatkalla mietin päivää ja huomaan, ettei Liisa kertaakaan päivän aikana sanonut poikkipuolista sanaa. Ei kuntaliitoksesta, ei mistään. Mitä nyt vähälumiset talvet ja pimeät päivät saisivat jäädä vähemmälle, mutta niitä ei nyt lasketa. Kaikesta päätellen onnellisella tilalla asuu tyytyväisiä ihmisiä – ja lehmiä.

 

Kevätkauden Anne yrittää -hakuun ilmoittautui 35 yritystä, joista arvottiin tammi-kesäkuun työpaikat. Toukokuussa haku jatkuu heinä-joulukuun työpaikoista.