50 vuotta sitten veljen kanssa kerättiin maalaiskananmunia Kurikan maatiloilta Vientikunta Munalle. Mieleeni jäi kevättalvella pehmeät ja tarkasti ajettavat sivutiet ja emäntien tarjoamat hyvät kahvit.

 

Haku Päällä -festivaalien Eukonkannossa mieheni kanssa! 🙂

 

Elettiin 70-luvun alkua. Olin pyöräilemässä kylillä, ikää minulla oli noin 12 vuotta. Kun olin tulossa kotiin koivukujaamme pitkin, kuulin hätähuutoa kotoa päin. Matkaa oli jäljellä noin 450 metriä, kujamme pituus oli noin 1000 metriä. Kiihdytin pyörällä niin paljon kuin ketjuissa oli varaa, ja pyörä lensi rähmälleen pihaan. Karjakeittiön ovi oli auki. Veli, 4 vuotta, oli pudonnut vesialtaaseen, joka oli kanttiinsa toista metriä ja johon vesi valui jatkuvana virtana. Siitä otettiin eläimille vesi sekä kuuma vesi pataan.
Veli piti kaksin käsin betonialtaan reunasta kiinni, nenänpää juuri ja juuri enää pinnalla. Hän oli hakenut leikkeihinsä vettä altaasta kiiveten “tonkan” päälle ja horjahtaen siitä altaan puolelle. Sain hänet ylös. Muu väki oli myös tullut sisätiloista metelin herättäminä katsomaan, mitä oli sattunut. Talossa radio oli liian lujalla ja kaikki ovet kiinni, eivätkä avunhuudot olleet kantautuneet sisätiloihin.
Monesti tapahtumaa on muisteltu ja siitä opimme, että aina pitää paimentaa mitä lapsemme tekee. Aina voi sattua mitä vaan.

Teinivuosien rakas ja tärkeä ystäväni Mirkku asui Kurikassa. Hänen kanssa Kurikan raiteilla tallattu ja monia mukavia hetkiä yhdessä vietetty ❤
 

3 vuotta sitten karistimme mieheni kanssa kaupungin pölyt jaloistamme ja muutimme Jurvaan. Täällä on tilaa hengittää ja saa katsella vuodenaikojen vaihtoa aitiopaikalta omilta portailta nauttien hiljaisuudesta ja tällä hetkellä kevään tuoksuista.

 

JURVAN ASUSTE | HELMIKUU 2017

Anne yrittää kauppiaana

Kurikan kaupungin yritysasiamies hyppää vuoden 2017 aikana konkreettisesti yrittäjän saappaisiin. Anne yrittää –tempauksen ideana on, että yritysasiamies tekee yrittäjän kanssa yhdessä töitä päivän ajan ja oppimista tapahtuu puolin ja toisin.

 

Ulkona on pakkasta -15 astetta, kun ajelen kohti Jurvan Asustetta. Toisesta Anne yrittää -päivästä näyttää tulevan aurinkoinen. Olen tavannut Aino Antilan kerran aiemmin yrittäjäjuhlassa, kun hänet valittiin Jurvan vuoden 2016 yrittäjäksi. Muistan hänet sieltä hyvin lämminhenkisenä persoonana, joten en juurikaan jännitä päivää.

 

Heti ensi minuuteilla selviää, että olemme molemmat erittäin puheliaita ja nauravaisia. Se ilmenee hyvin siitä, että vasta viisi minuuttia ensitapaamisesta, keskellä puheensorinaa huomaamme sanoa käsipäivää:

 

”Ai niin, siis minä olen Aino. Ja tuo tuolla on Peppi, labradorin ja villakoiran sekoitus”, kauppias esittelee lähimmät työtoverini.

 

Aamukahvien ja Pepin rapsutuksen jälkeen ihastelen hämmästellen tuotevalikoimaa: vaatteita, alusasuja, asusteita, lankoja, kankaita ja kodin tekstiilejä. Merkkejä on laidasta laitaan, kuten Finlaysonia, Nansoa, Zezea, Triumphia, Sloggia ja Brandtexia. Nopeasti käyn rekkejä läpi ja siirryn sovituskoppiin –pitäähän myyjällä olla oman liikkeen vaatetta päällä!

 

Aino kertoo, että kevätuutuudet odottavat takahuoneessa esille laittoa. Sitä ennen kiertelen ja katson ulkopuolisen silmin, miten siirtelisimme rekkejä ja pöytiä. Nurkassa huomaan kauniin, valkoisen piirongin.  Se on saatava paraatipaikalle, joten tuumasta toimeen. Aino antaa minulle vapaat kädet, joten asettelen neuleet, huivit ja sukat sulavasti samaan sommitelmaan.

 

Päivän aikana käy ilmi, että Ainon äiti on perustanut yrityksen jo 1950-luvulla ja Aino on siirtynyt yrittäjäksi 1980-luvulla. Ajat ovat muuttuneet ja kivijalkamyymälän haasteena ovat muun muassa verkkokaupat. Onneksi asiakkaat ovat lojaaleja ja tänä päivänä ymmärretään, että ellei rahoja jätä kotikylään, ei voida odottaa palveluiden pysyvän loputtomiin.

 

Yksinyrittäjiä on Kurikassa huomattava määrä. Aino kertoo, että muiden yrittäjien tapaaminen ja kuulumisten vaihtaminen antaa työhön paljon. Vaikka työtä tehdään yksin, pitää olla tukiverkosto, joka mahdollistaa myös uusien tuulien hakemisen maailmalta. Samalla mieli lepää ja vapaapäivän jälkeen asiat näkee taas hitusen verran toiselta kantilta.

 

Ovi käy ja yllättävän moni asiakas on itsellenikin tuttu. Pääsen esittelemään uutuuksia ja ehdottamaan paitavaihtoehtoja. Verhokangasta mittaan asiakkaalle moneen kertaan, kun en malta keskittyä ja olla hiljaa. Tuttu asiakas nauraa, että keskittyisinköhän yhtään paremmin, jos kyseessä olisi minulle vieras asiakas. Lopulta Aino vielä tarkistaa mitat ja antaa leikkausluvan. Onneksi kuviossa on selkeä viiva jota seurata, ettei seuraava asiakas saa valmiiksi epäsymmetristä verhokangasta.

 

Eräs asiakas tulee ensi kertaa, kun oli nähnyt Instragramissa maininnan tempauksesta. Siitä saamme hyvän syyn sosiaalisen median viilaukseen. Teemme Facebookiin uuden kansikuvan ja julkaisemme päivityksen. Muokkaamme myös hinta- ja alennuskyltit liikkeen tyyliin sopiviksi ja tarkistamme, että Googlesta löytyy oikeat tiedot. Sovimme, että muistutan Ainoa vielä keväämmällä maksuttomasta Formun some-illasta. Siinä tohinassa huomaamme, että pian on aika sulkea liike. En ehtinyt jättää kädenjälkeäni näyteikkunaan, mutta muuten tunnen, että päivä oli meille molemmille erityisen tärkeä. Minä annoin palan itsestäni ja sain takaisin monin verroin enemmän.

 

Jurvan Sanomat: Anne kuunteli ja ratkoi Ainon arkisia pulmia 
www.jurvansanomat.fi/uutiset/online-uutiset/anne-kuunteli-ja-ratkoi-ainon-arkisia-pulmia-1.2218587  

 

Kevätkauden Anne yrittää -hakuun ilmoittautui 35 yritystä, joista arvottiin tammi-kesäkuun työpaikat. Toukokuussa haku jatkuu heinä-joulukuun työpaikoista. 

Eletään 60-luvun puoliväliä. Perheeni – isä, äiti ja kaksi sisarusta – muutamme Kurikaan. Lähikaupan tädit tarjoavat ensikosketuksen paikallismurteeseen, joka kuulostaa kummalliselle itämurteita puhuvan korvassa. Kouluunmeno jännittää – kansakoulun kolmas luokka, outo rakennus, uusi opettaja ja vieraat koulukaverit.

 

Ensimmäisellä välitunnilla kuljen vääristä ovista ”isojen puolelle” ja ihmettelen, missä oikein olen. Toisella välitunnilla osaan jo seurata luokkaisiani, mutta jään yksin seisomaan. Pian luokseni saapuu tyttöjoukko, joka ystävällisesti esittäytyy ja kysyy: Voisimmeko olla kavereita? Meiju, Leila, Paula ja Ulla. Teillä on ikuisesti paikka sydämessäni!

 

En muista tarkkaa vuotta, kun kusikivellä oli juhlavuosi. Joskus 90-luvun puolessa välissä se oli. Kurikassa järjestettiin näytelty kulkue, jossa kuningatar kävi pissalla kiven takana. Olin silloin lapsi, ja tuo oli erittäin jännittävä tapahtuma paikassa, jossa ei koskaan tapahtunut mitään.

 

Miesystäväni käydessä ensimmäistä kertaa Kurikassa, näytin hänelle kusikiven. Tuohon kiveen yhdistyy minusta jotain oleellista kurikkalaisuudesta – mitättömästä kivestä on tehty erityinen ja siitäkin ollaan ylpeitä, huumoria unohtamatta 🙂 Mieltä lämmitti, kun Hesarikin oli taannoin maininnut kusikiven matkailujutussaan.